Smithin ja Wilsonin (2000) tutkimuksessa haastatteluaineistoa täydennettiin kuvaamalla lasten ilmeitä heidän katsellessaan uutislähtetystä. Myös Vobic (2011) käytti havainnointia täydentämään tekemiään haastatteluja. Smithin ja Wilsonin (2000) tutkimuksessa haastattelu ei ollut aivan niin strukturoitu, sillä lasten vastatessa tietyllä tavalla he esittivät lisäkysymyksiä, joita ei oltu standardoitu aivan niin tarkkaan. Tällä pyrittiin selvittämään syitä siihen, miksi lapsi koki uutisvideon tai uutisen uhkaavaksi tai pelottavaksi.
Vobic (2011) haastatteli tutkimuksessaan 30 uutisten tuottamisen parissa työskentelevää henkilöä. Machill, Beiler ja Schmutz (2006) haastattelivat tutkimuksessaan ainoastaan journalisteja, joita oli 44 kappaletta. Smithin ja Wilsonin (2000) tutkimukseen osallistui 88 lasta.
Kahdessa muussa tutkimuksessa (Machin & Jaworski 2006, Peer & Ksiazek 2011) aineistona oli videoita. Machin & Jaworskin (2006) tutkimuksessa aineisto koostui 30 arkistovideoklipistä, jotka olivat kahdelta eri uutiskanavalta. Peer & Ksiazek (2011) sen sijaan tarkastelivat YouTube -videoita. Kokonaisuudessaan he analysoivat 882 suosittua YouTube -videota, joista 521 luokiteltiin uutisvideoiksi.
Aineiston koko vaihteli siis suuresti tutkimuksen tavoitteiden ja näkökulman mukaan. Esimerkiksi Smithin & Wilsonin (2000) tutkimuksessa oli enemmän haastateltavia kuin kahdessa muussa haastattelua aineistonkeruussaan käyttäneessä tutkimuksessa. Tämä selittyy osin kuitekin tutkimusten erilaisella fokuksella. Smith & Wilson (2000) tekevät vastaanottajatutkimusta, muut kaksi kartoittavat uutisten tuottajien näkökulmaa. Ylipäänsä tutkimuksissa näkyi kaksi hyvin erilaista tapaa kerätä aineistoa. Joko haastatella ihmisiä tai analysoida itse videota.
Kumpi vaikuttaa teidän mielestänne paremmalta tavalta vai riippuuko valinta täysin tutkimuksen luonteesta? Entä riittääkö pelkkä haastattelu vai pitäisikö se aina yhdistää jonkinlaiseen havainnointiin, niin että haastattelun tuloksilla on selkeä konteksti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti